Olemme muuttaneet. Jatkoa seuraa uudessa osoitteessa tämän linkin takana.

Perinteisiä lupauksia uudelle vuodelle:

1. Harrastan enemmän liikuntaa.
Kohtuullisen helppo toteuttaa lähtötason ollessa nolla. Tosin se ehkä edellyttäisi sitä, että viitsisin itse kävellä viemään kirjeeni postiin enkä laittaisi miestä viemään sitä autolla. Tai että menisin kuntosalilla eteisaulaa pitemmälle enkä perääntyisi aulasta kuin vauhko hevonen konsanaan. Ei siis toimivin mahdollinen vaihtoehto.

2. Syön terveellisemmin.
Tämän vuoden ruokavalioni on koostunut suklaasta, lakritsasta, Coca-Colasta ja Pommacista, hot dogeista ja juustovoileivistä. Seuraava kohta.

3. Herään aikaisemmin.
Äiti soitti varttia vaille yksi ja kysyi, herättikö. Vakuutin, että olin jo ollut vaikka kuinka kauan hereillä. Ainakin tunnin.

4. En shoppaile, vaan ostan ainoastaan tarpeellisia tavaroita/vaatteita/kenkiä.
Palaan aiheeseen, kunhan saan tarkistettua, ettei lattialla kippurassa nauravalla miehellä ole mitään hätää.

5. Ajattelen positiivisemmin.
Pessimisti ei pety. Se on positiivisesti ajateltu, eikö vaan? Siinähän sentään kielletään pettymisen mahdollisuus.

6. Vietän enemmän aikaa perheen kanssa.
Tätä helpottaakseen pikkuveljeni oli niin kultainen, että pidensi välimatkamme alkamaan uudella sataluvulla. Miehen sisko taas vei tilanteen astetta pidemmälle ja päätti sijoittaa itsensä osaksi vuotta eri maahan.

7. En valita turhasta.
Ja lopetan samalla puhumisen kokonaan. Siis heti, kunhan olen ehtinyt puhua puhelimessa tunnin. Tai kaksi.

8. En jätä asioita viime tippaan.
Ja siksi graduni pitäisi valmistua mieluiten kahdessa viikossa, tai alle. Mielellään vielä erinomaisella arvosanalla. Tokihan nyt parissa päivässä etsii kolmesta eri tekstistä 97 eri sanaa, analysoi ne ja tekee niistä jonkun julkaisukelpoisen esityksen? Kuinka kauan Exelin opettelu muuten kestää?

9. Vähennän stressiä.
Ks. edellinen kohta.

10. Tiedostan ympäristövaikutukset.
Tämän vuoksi olenkin siirtynyt julkisten kulkuneuvojen parista yksityisautoilijaksi. Ajattelin myös matkustaa lentäen. Ei tainnut tulla pisteitä tästäkään kohdasta?

Tämän pitkällisen pohdinnan jälkeen tulin siihen tulokseen, että pitäydyn edellisten vuosien tapaan yhdessä ainoassa lupauksessa ja lupaan olla lupaamatta mitään.

Olen aloittanut uuden vuoden suorastaan loistavasti. Ensin venytin heräämistä parilla tunnilla toivoen siten pääseväni eroon orastavasta päänsärystä. Ei toiminut. Sitten koitin piiiiitkää, kuumaa suihkua. Ei toiminut. Seuraavat yritykset olivat kofeiini (teen ja colajuoman muodossa) ja ruoka. Eivät toimineet, kumpikaan. Lopulta turvauduin kasaan särkylääkkeitä, lämpimään kaurapussiin ja miehen autuaan pitkäjänteisesti hartioitani hieroviin käsiin. Eivät toimineet, mikään niistä. Taidan siirtyä takaisin sohvalle katsomaan jotain chick flickiä ja toivomaan, että sen ja suklaan aiheuttama orgastinen yhteisvaikutus edes lieventäisi särkyä.

Tämän kaiken luonnollisesti kruunaa se, että eilinen juomavalioni sisälsi ison pullon Pommacia. Hyväähän se oli, ei siinä mitään, eikä se luullakseni vaarantanut autolla ajoani erityisen suurissa määrin. Mutta sitä en osannut arvata, että siitä seuraisi näinkin miellyttävä olo. Reiluuden nimissä toivon siis mitä hartaimmin, että joku muukin (ansaitusti! Toisin kuin allekirjoittanut) jakaa oloni, muuten ehkä hajoan ketutukseeni.

Olin kaiketi viime vuonna järjettömän kiltti, mikäli saamastani lahjakasasta voi sellaisia johtopäätöksiä vetää. Sain soittimeeni uuden Coldplayn pyörimään, dekkarin joululukemiseksi, kasan suklaata ja iltalaukun. Myös erinäiset vaatekappaleet ja (taloudesta turhan pitkään puuttunut) iso kannellinen paistokasari otettiin kiitollisina vastaan. Uudesta Miami Vice -kaudestani sen sijaan ei liene kiitollisin armas mieheni - ihanan tarttuvalta tunnussäveleltä ja 80-luvulta ei vain ole pakoreittiä (halusi tai ei, mitä todennäköisimmin ei). Tiedä sitten, kumpi olisi pahempaa, tapa katsoa jakso kerrallaan hitaasti (jolloin sitä iloa kestäisi kuukausitolkulla) vaiko yleensä valitsemani tapa: kaikki kerralla pois, jolloin kanssaihmisten kärsimys kestää vain muutamia päiviä. Sivuvaikutuksena tosin syntyy zombimainen naishenkilö, joka alkaa tuntea outoa viehätystä vaalean lilan ja mintunvihreän yhdistelmään. Se on onneksi ohimenevä ilmiö. Varoituksen sana lienee kuitenkin paikallaan: jos allekirjoittanut nähdään kaupungilla em. väreihin pukeutuneena ja hiukset krepattuina, toivon välitöntä kolkkausta ja toimitusta kotiin.

Aloitin viime sunnuntain näpäsäkästi toteuttamalla yhtä vähemmän fiksuista tavoistani. Poimin anoppilassa lehden ja jäin sitä lukiessani silmäilemään kuolinilmoituksia. Huomasin jonkun ikätoverini, ja kiinnitin huomiota nimeen. Sitten älysin katsoa tyttönimen, ja silloin se iski. Siitä on varmaan liki kymmenen vuotta kun olen tytön viimeksi nähnyt, mutta kasvot pongahtivat mieleeni ehkä noin nanosekunnin nopeudella. Kauhean kiva ja herttainen tyttö. Itkuksihan se melkein meni.

Jotta vastaavanlaisilta purkauksilta tänä sunnuntaina vältyttäisiin, päätin aloittaa päivän kuolinilmoitusten sijaan banaaniletuilla. Herkistymisen vaara lienee n. 73 kertaa pienempi. Onneksi niitä varten jäi vielä siirappia, koska eilinen perunalaatikontekeleeni söi siitä leijonanosan. Oma vikansa, kun ei imeltynyt tarpeeksi. Vähän makeutta oli kuitenkin aistittavissa, sitä voinee pitää työvoittona.

Seuraavaksi on edessä operaatio letunpaistajan suostuttelu. Olen varma, että armas mieheni paistaa paljon paremmat letut kuin minä. Epäilen oman kärsivällisyyteni loppuvan noin ensimmäisen letun puolivälissä. Sen jälkeen odottaa mitä ihanin ja rauhoittavin askare: viimeisten joululahjojen osto samaan aikaan kaikkien muiden paikkakuntalaisten kanssa. Urgh. Liikenteessä on ehkä suhteessa yhtä paljon väkeä kuin eilisissä Kauneimmissa joululauluissa. Lupasivat ilmoittaa, montako ihmistä kirkkoon itsensä oli tunkenut. Jäi sitten kertomatta, koska kirkossa sai viranomaismääräysten mukaan olla reilu 1200 ihmistä. Kuulemma se täyttyi. Ovi sulkeutui juuri meidän takanamme, joten oli melko pienestä kiinni, että mahduimme. Onneksi mies ilmoitti, että ajoissa sitten lähdetään. Olisin ollut itse kuitenkin myöhässä ja jäänyt suljettujen ovien taakse.