Aloitin viime sunnuntain näpäsäkästi toteuttamalla yhtä vähemmän fiksuista tavoistani. Poimin anoppilassa lehden ja jäin sitä lukiessani silmäilemään kuolinilmoituksia. Huomasin jonkun ikätoverini, ja kiinnitin huomiota nimeen. Sitten älysin katsoa tyttönimen, ja silloin se iski. Siitä on varmaan liki kymmenen vuotta kun olen tytön viimeksi nähnyt, mutta kasvot pongahtivat mieleeni ehkä noin nanosekunnin nopeudella. Kauhean kiva ja herttainen tyttö. Itkuksihan se melkein meni.

Jotta vastaavanlaisilta purkauksilta tänä sunnuntaina vältyttäisiin, päätin aloittaa päivän kuolinilmoitusten sijaan banaaniletuilla. Herkistymisen vaara lienee n. 73 kertaa pienempi. Onneksi niitä varten jäi vielä siirappia, koska eilinen perunalaatikontekeleeni söi siitä leijonanosan. Oma vikansa, kun ei imeltynyt tarpeeksi. Vähän makeutta oli kuitenkin aistittavissa, sitä voinee pitää työvoittona.

Seuraavaksi on edessä operaatio letunpaistajan suostuttelu. Olen varma, että armas mieheni paistaa paljon paremmat letut kuin minä. Epäilen oman kärsivällisyyteni loppuvan noin ensimmäisen letun puolivälissä. Sen jälkeen odottaa mitä ihanin ja rauhoittavin askare: viimeisten joululahjojen osto samaan aikaan kaikkien muiden paikkakuntalaisten kanssa. Urgh. Liikenteessä on ehkä suhteessa yhtä paljon väkeä kuin eilisissä Kauneimmissa joululauluissa. Lupasivat ilmoittaa, montako ihmistä kirkkoon itsensä oli tunkenut. Jäi sitten kertomatta, koska kirkossa sai viranomaismääräysten mukaan olla reilu 1200 ihmistä. Kuulemma se täyttyi. Ovi sulkeutui juuri meidän takanamme, joten oli melko pienestä kiinni, että mahduimme. Onneksi mies ilmoitti, että ajoissa sitten lähdetään. Olisin ollut itse kuitenkin myöhässä ja jäänyt suljettujen ovien taakse.